Luokittelu – mitä ihmettä ?? -Kati Kauhanen-

Luokittelu – mitä ihmettä??

SM-uinneissa on taas ihmetelty vammaisuimareiden mitalitaisteluita ei maaliintulojärjestyksessä ja uimareiden eri luokkia; S7, SM14 ja S13, mitä ne oikein tarkoittavat ja kuka ne oikein määrittää??

Vammaisurheilijoilla on vammansa takia jonkinlainen toimintakyvyn rajoite, joko liikkumisessa, näkemisessä tai ymmärryksessä, joskus jopa kaikissa näissä. Jotta kilpailu olisi kaikille reilua, vammaisurheilijat luokitellaan eri luokkiin vammansa mukaan. Vähän samaan tapaa kuin judossa ja painissa on painoluokat, vammaisurheilijalla luokan vain määrittää vamma ja sen aste. Luokittelun tarkoituksena on siis määrittää kutakuinkin saman toimintakyvyn omaavat urheilijat samaan ryhmään eli luokkaan, ja toisaalta määrittää se, onko urheilijan vamma ”riittävä”, jotta hän voi kilpailla vammaisurheilijana. Näin ollen urheilijan kilpailuissa pärjääminen ei perustu hänen vammaansa, vaan urheilijan todelliseen suorituskykyyn, fyysisiin, psyykkisiin ja taktisiin ominaisuuksiin, aivan kuten kenellä tahansa muullakin urheilijalla. Vammoja ja diagnooseja on todella paljon, mutta ei ole järkevää käyttää järjestelmää, jossa kaikille eri diagnooseille on oma luokkansa. Esimerkiksi uinnissa, joka on vammaisurheilijalle suhteellisen ihanteellinen laji, koska sitä voi harrastaa erittäin vaikeastikin vammainen henkilö, luokkia olisi todella paljon. Luokittelu on aina lajikohtaista, eli jokaiselle eri lajille on oma luokittelujärjestelmänsä. Kansainvälisesti luokittelusta, luokittelun säännöistä ja luokittelijoiden koulutuksesta vastaa Kansainvälinen Paralympiakomitea (IPC).

 

Uinnissa eri luokkia on yhteensä 14. Kymmenen eri luokkaa liikuntavammaisille uimareille, kolme luokkaa näkövammaisille ja yksi luokka kehitysvammaisille uimareille. Luokan edessä on etuliite S (swimming) vapaa-, selkä- ja perhosuinnissa, SB (breaststroke) rintauinnissa ja SM (medley) sekauinnissa. Rintauinnissa luokka on eri kuin muissa kolmessa lajissa, koska rintauinnissa potkun merkitys on suurempi ja näin ollen eri vammojen vaikutus uintisuoritukseen voi olla erilainen kuin vapaa-, selkä- ja perhosuinnissa. Liikuntavammaisilla uimareilla on luokat S1-10, missä S1 on kaikista vaikeimmin vammaisten uimareiden luokka ja S10-luokassa uivat uimarit, jolla on minimivamma uintiin. Esimerkiksi; S1-luokan uimarilla on vaikeita toimintakyvyn rajoituksia kaikissa raajoissa sekä vartalossa, käytännössä he saattavat uida esimerkiksi käyttäen vain yhtä yläraajaa, tosin senkin toiminta on jossain määrin rajoittunutta, kun taas S10-luokan uimareilla on ns. minimivamma uintiin, eli heiltä voi puuttua esimerkiksi kämmen tai molemmat jalkaterät tai heillä voi olla vaikeita liikerajoituksia toisessa lonkassa. Kaikki muut luokat ovat kaikkea siltä väliltä niin, että numeron pienentyessä uimarin toimintakyvyn aste heikkenee.

 

Näkövammaisilla uimareilla on kolme luokkaa; S11 sokeille uimareille, joiden tulee kilpaillessa käyttää mustia laseja. Näin varmistetaan kaikkien tasavertainen kilpaileminen, koska osalla tämän luokan uimareista saattaa olla pientä valon läpäisykykyä näkökentässä, mistä olisi suurta apua suorituksessa verrattuna täysin sokeisiin uimareihin. Luokassa S12 ui vaikeasti heikkonäköiset uimarit ja luokassa S11 heikkonäköiset uimarit. Kaikissa näkövammaisten luokissa uimareiden näkökyky on kuitenkin sen verran heikko, ettei sitä pystytä korjaamaan minkäänlaisilla silmälaseilla normaaliksi. Näkövammaisilla uimareilla näön vaikeudet esiintyvät joko näöntarkkuudessa tai näkökentän suuruudessa.

 

Kehitysvammaisilla uimareilla on ainoastaan yksi luokka, S14, vaikka kehitysvammojakin on monen erilaisia ja eriasteisia. Kehitysvammaiset uimarit olivat pitkään poissa Paralympialaisista, koska Sydneyn Paralympialaisissa Espanjan kultaa voittaneessa koripallojoukkueessa osa pelaajista oli urheilijoita, jolla ei ollut kehitysvammaa ja tämän huijauksen seurauksena kehitysvammaiset urheilijat suljettiin pois Paralympialaisista. Kehitysvammaisten urheilijoiden luokittelua on kehitetty siitä alkaen ja Lontoossa uinti oli yksi kolmesta kesälajista, joissa kehitysvammaiset urheilijat olivat taas mukana. Kehitysvammaisten uimareiden luokittelua kehitetään edelleen koko ajan, mutta historian haasteet ovat yksi syy siihen, ettei kaikista lajeista löydy tällä hetkellä voimassa olevaa ME-aikaa.

 

Itse luokittelutapahtuma järjestetään yleensä kilpailujen yhteydessä. Siihen kuuluu lääketieteen luokittelijan tekemä ns. penkkitesti, fyysinen arviointi ja teknisen luokittelijan tekemä ns. vesitesti, tekninen arviointi sekä kilpailusuorituksen havainnointi. Urheilija tulee luokittelutilanteeseen oman valmentajan, huoltajan tai avustajan kanssa. Urheilija luokitellaan pääasiallisen vammansa mukaan, esimerkiksi jos urheilijalla on selkäydinvamma, jolloin kaikki lihakset eivät toimi normaalisti, urheilijalle tehdään lihasvoimatestit jokaiselle lihasryhmälle. Jos urheilijalla on neurologisen häiriön aiheuttamaa lihasjäykkyyttä, urheilijalle tehdään koordinaatiotesti, jos urheilijalla on vamman aiheuttamaa liikerajoitusta yhdessä tai useammassa nivelessä, mitataan olemassa olevaa liikkuvuutta tai jos urheilijalta puuttuu raaja, raajan osa tai jopa useita, otetaan käyttöön mittanauha ja selvitetään kuinka paljon puuttuu. Näistä testeistä saatujen tulosten perusteella saadaan urheilijan lähtötaso, toimintakyvyn haitta selville. Mutta koska kyseessä on uinnin luokittelu, tärkein osa luokittelua on havainnoida uimarin toimintakykyä vedessä. Siispä altaaseen, missä uimari ui ennalta määrätyn matkan kaikkia lajeja, tekee asiaankuuluvat startit ja käännökset sekä tarvittaessa suorittaa muita luokittelijan pyytämiä drillejä, jotta luokittelijat pystyvät varmistumaan siitä, mikä uimarin todellinen toimintakyky vedessä on. Ei siis vamma, vaan nimenomaan toimintakyky. Ja koska varsinkin maailmalla luokittelu on se tilanne, jos uimari saattaa yrittää huijata eli suoriutua todellisuutta huonommin, luokitteluun kuuluu olennaisena osana kilpailusuorituksen havainnointi, harva urheilija kuitenkaan kilpaillessa tarkoituksellisesti alisuorittaa. Kaiken tämän jälkeen luokittelijat ovat valmiita tekemään lopullisen ratkaisun uimarin luokasta. Yleensä lopputulos on pysyvä luokka, mutta joissain tapauksissa luokittelu voidaan tehdä myöhemmin uudelleen, esimerkiksi jos urheilija on luokiteltu nuorena, jolloin kasvu on vielä kesken tai jos urheilijalla on sellainen vamma, jossa urheilijan toimintakyky voi muuttua vuosien aikana. Luokittelu kuuluu huippu-urheiluun ja siinä oletetaan, että urheilijalla on kilpailusuorituksen edellyttämät tekniikat hallussa, siksi luokittelua ei tehdä aloittelijoille. Luokittelijat määrittävät uimarin luokan lisäksi uimarin sääntöpoikkeukset toimitsijoita varten, eli ne ”helpotukset”, joita uimari ei vammansa takia pysty tekemään; on vaikea tehdä kahden käden rintauintikäännös, jos käsiä on vain yksi.

 

Kuka sitten määrittää nämä kaikki eri luokat? Jokaisessa eri lajissa on lajiin kouluttautuneet luokittelijat. Uinnissa luokittelijoita on aina kaksi, toinen lääketieteen asiantuntija; lääkäri tai fysioterapeutti ja toinen uintitekniikan asiantuntija, valmentaja tai biomekaniikan ammattilainen. Nämä peruskoulutukset ovat lähtötaso luokittelijan polulla, lisäksi pitää hallita luokittelun kansainvälinen kieli, englanti ja tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Luokittelun harjoittelijat osallistuvat kursseille ja vähitellen pätevöityvät IPC:n virallisiksi luokittelijoiksi vuosien aikana. Kotimaassa mukaan pääsee helpommin, peruskoulutuksen lisäksi riittää kiinnostus asiaan. Luokittelijoiden toiminta on kilpailuissa rinnastettavissa toimitsijoiden toimintaan, ei edusteta omaa maata tai seuraa, vaan toimitaan puolueettomasti kaikkien urheilijoiden parhaaksi.

 

Ja mitä niihin SM-uintien mitaleihin tulee, ne ratkaistaan vertaamalla uimarin aikaa saman luokan ME-aikaan, näin saadaan tietty pistetulos ja suurimmat pisteet saanut uimari voittaa kultamitalin.

 

Lisätietoa:

http://www.paralympic.org/swimming/rules-and-regulations/classification

 

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.